20.10.1995

Porin käräjäoikeuden päätös 21.6.1995

Käräjäoikeus, jossa A:ta syytettiin muun muassa törkeästä petoksesta, määräsi 1.6.1995 vangituksi julistetun A:n virallisen syyttäjän vaatimuksesta pidettäväksi edelleen vangittuna. Käräjäoikeus lausui perusteluinaan, että esitutkinta-asiakirjojen mukaan A oli oleskellut pitkiä aikoja Floridassa. Hänen olojensa perusteella oli pidettävä todennäköisenä, että hän karttoi oikeudenkäyntiä tai mahdollista rangaistuksen täytäntöönpanoa.

Turun hovioikeuden päätös 27.6.1995

A kanteli vangitsemisratkaisusta hovioikeuteen ja pyysi vangittuna pitämisensä kumoamista. Hovioikeus totesi, että A oli syytteessä rikoksista, joista säädetty ankarin rangaistus oli vähintään vuosi vankeutta. Vangittuna pitäminen ei ollut asian laadun tai A:n iän tai muiden henkilökohtaisten olojen vuoksi kohtuutonta. Hovioikeus hylkäsi kantelun.

Perustelut

Pakkokeinolain 1 luvun 27 §:n mukaan vangitsemisasiassa annettuun päätökseen ei saa erikseen hakea muutosta valittamalla. Vangittu saa kannella päätöksestä. Kantelulla ei säännöksen mukaan ole määräaikaa ja se on käsiteltävä kiireellisesti.

Vangittu saa kannellessaan vangitsemispäätöksestä vedota kaikkiin niihin perusteisiin, joilla hän katsoo olevan vaikutusta asian ratkaisemiseen. Kantelu vangitsemisasiassa eroaa säännönmukaisesta valituksesta lähinnä siinä, ettei sille ole säädetty määräaikaa. Laissa ei ole nimenomaista säännöstä muutoksenhausta vangitsemispäätöksestä tehdyn kantelun johdosta annettuun hovioikeuden ratkaisuun. Asiassa on näin ollen kysymys siitä, koskeeko pakkokeinolain 1 luvun 27 §:ssä säädetty kantelumahdollisuus myös kantelun johdosta annettua hovioikeuden ratkaisua vai onko muutoksenhakijan oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti pyydettävä Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa.

Ennen pakkokeinolain voimaantuloa 1.1.1989 vangitun oikeudesta hakea muutosta vangitsemispäätökseen säädettiin rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 30 §:ssä, sellaisena kuin tuo säännös oli 20.2.1960 annetussa laissa (110/60). Säännöksen mukaan oikeuden päätöksestä, jolla syytetty oli määrätty vangittavaksi tai pidettäväksi vangittuna, sai tämä erikseen kannella määräajasta riippumatta. Säännös ei asiallisesti eronnut pakkokeinolain 1 luvun 27 §:stä lukuunottamatta sitä, että viimeksi mainitussa lainkohdassa on korostettu käsittelyn kiireellisyyttä. Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 30 §:n voimassa ollessa ei annettu ennakkopäätöstä siitä, miten ratkaisusta, jolla hovioikeus on hylännyt vangitsemisasiassa tehdyn kantelun, haetaan muutosta Korkeimmalta oikeudelta. Esimerkiksi ratkaisusta KKO 1984 II 126, jossa hakemus on käsitelty ja ratkaistu valituslupahakemuksena, voidaan päätellä, ettei kysymystä muutoksenhakukeinosta ole pidetty ongelmallisena.

Siirtyminen 1.1.1980 lukien valituslupajärjestelmään merkitsi, että käytettävissä on säännönmukaisesti yksi muutoksenhakuaste, minkä jälkeen asian saaminen Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi edellyttää erityisiä oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:stä ilmeneviä perusteita. Pakkokeinolain esitöistä (hallituksen esitys 14/1985, eduskunnan lakivaliokunnan mietintö 9/1986 vp. ja perustuslakivaliokunnan lakivaliokunnalle antama lausunto 4/1986 vp.) ei ilmene, että kysymys valituslupajärjestelmästä haettaessa muutosta hovioikeuden kantelun johdosta antamaan ratkaisuun olisi ollut esillä lain säätämisen yhteydessä.

Pakkokeinolaissa on säädetty siitä, että vangitulla on oikeus pyynnöstään saada kysymys vangittuna pitämisestään määräajoin uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kun tuomioistuin lykkää vangittua vastaajaa koskevan syytteen käsittelyn tai ratkaisee asian, sen on samalla tutkittava, onko syytä pitää vastaaja edelleen vangittuna. Vangittu on myös pidättämiseen oikeutetun virkamiehen esityksestä tai tuomioistuimen omasta aloitteesta päästettävä vapaaksi heti, kun edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole. Samoin on meneteltävä, jos syytettä ei ole esitetty sen käsittelyä varten määrättynä päivänä.

Pakkokeinolain säännökset takaavat vangitulle oikeuden saada kysymys vangittuna pitämisen edellytyksistä kohtuullisessa ajassa tuomioistuimen uudelleen tutkittavaksi. Laissa on myös turvattu vangitulle oikeus saattaa vangitsemiskysymys kiireellisesti ylemmän tuomioistuimen ratkaistavaksi. Vangitun oikeusturvan toteutuminen ei edellytä, että alioikeuden vangitsemispäätöksestä tehdyn kantelun johdosta annettuun hovioikeuden ratkaisuun voitaisiin hakea muutosta kantelemalla siitä Korkeimpaan oikeuteen. Sitä paitsi hovioikeuden toisena oikeusasteena alioikeuden vangitsemispäätöksestä tehtyyn kanteluun antama ratkaisu ei ole uusi vangitsemispäätös eikä siis pakkokeinolain 1 luvussa tarkoitettu vangitsemisasiassa annettu päätös. Sellaisen tekemiseen hovioikeus ei ole edes toimivaltainen silloin, kun syyteasia on edelleen alioikeuden tutkittavana. Näin ollen ei ole perustetta tulkita pakkokeinolain 1 luvun 27 §:ää niin, että siinä säädetty kantelumahdollisuus vastoin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin säännöstä koskisi myös muutoksenhakua hovioikeuden toisena oikeusasteena antamasta ratkaisusta Korkeimpaan oikeuteen.

A on hovioikeuden antaman lainmukaisen osoituksen mukaisesti pyytänyt asiassa valituslupaa. Korkeimmasta oikeudesta annetun lain 7 a §:n 2 momentin mukaan valitusluvan myöntämistä koskevat asiat käsitellään ja ratkaistaan jaostossa, jossa on vähintään kaksi ja enintään kolme jäsentä.

Päätöslauselma

A:n hakemus määrätään käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi valituslupahakemuksena.